Lääkärini klinikalla ajatteli että olisi hyvä kirjata ajatuksiani muistiin jonnekin kun alkaa ahdistaa.
Joten tässä nyt sitten yritetään.
Tänään oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, jolloin teki mieli karata. Ihan niinkuin teini-ikäiset karkaavat kotoaan. Mennä vain yhtäkkiä "poof!" ja kaikki ihmettelisivät minne katosin. Tekisi mieli hypätä junaan ja mennä vain jonnekin ilman määränpäätä. Tosin keskellä yötä ja keskellä talvea se ei ole erityisen terveellistä.
Olenko minä liian vanha karkaamaan kotoa? Tappelemaan vanhempien kanssa jostain naurettavasta asiasta? Tapella kotiintuloajoista? Viillellä villasukalla?
No, pointti tuli varmaan selväksi. Haluan lapsuuteni takaisin. Haluan teini-ikäni takaisin. Haluan karata kotoa, haluan aiheuttaa harmia vanhemmilleni, haluan niiden olevan huolissaan. Haluan että tapaan tuntemattomia ihmisiä, jotka tarjoaa apua. Haluan kuvani iltalehteen Kadonneena. Haluan maata sängylläni ja puhua puhelimessa pojista ja rästiin jääneistä läksyistä ja opettajista. Lorvailla koulun käytävillä välitunneilla ja vältellä pakkoruokkista tyttöjen vessassa tai koulun takana olevassa metsässä. Haluan teini-ikäni takaisin, helvetti soikoon!
