Mutta se ihminen tässä maailmassa jonka pitäisi olla tukemassa mua, ajattelee että mä olen niin läski etten tule koskaan enää mahtumaan siihen kokoon.
5 päivää ja mä olen jo -2,7 kiloa. Mä näytän vielä että musta tulee laiha. Ja sitäkin laihempi. Sittenpähän näkevät.
Kaksi vuotta sitten pro-ana sivujen ja anoreksia blogien lukeminen ei tuottanut mitään muita tunteita kuin että "tuohon on pakko päästä!". Nyt olen yrittänyt tsempata itseni laihduttamaan (ja onnistunutkin) ja olen tehnyt tutustumiskierrosta samoihin sivustoihin. Ikävä kyllä tuntuu siltä että kaikki "hyvät" blogit ovat menneet menojaan ja blogistania (ainakin anoreksia puoli siitä) on täynnä 15-vuotiaita normaali vartaloisia tai jopa laihoja tyttöjä dieeteillä, asia joka sai mut ennen tuntemaan myötäntuntoa, nykyään se saa mut näkemään punaista.
Eli outoa, kun itse on tottunut ihan päinvastaiseen.
Ei 15 vuotiaana saa/kannata laihduttaa, silloin kasvetaan vielä eikä ole mitään tietoa miltä näyttää aikuisena. Toisaalta mun mielestäni jos ihminen on ihan normaali painoinen tai jopa alipainoine niin silloin varsinkaan ei kannata lähteä dieetille, oli minkä ikäinen tahansa. Voidaan tietysti olla montaa mieltä onko mulla lupaa puhua tästä asiasta kun ottaa huomioon että minäkin haluan olla laiha, jopa alipainoisen laiha. Tosin mulla sitä elopainoa on ihan tarpeeksi vaikka koko kylälliselle alipainoisia ihmisiä.
Pitihän mulla jossain täällä olla pointtikin...
Nimittäin ottaa yhteyttä exäänsä. Jota satutti todella pahasti päälle vuosi sitten. Jonka on kironnut suohon siitä lähtien. Joka on asunut uuden kumppanin kanssa jo viime talvesta lähtien.
Mä haluaisin vaan tietää mitä se on tehnyt tän ajan. Mitä sille kuuluu. Tai oikeastaan en halua. Haluan vaan tietää että se on ajatellut mua niinkuin mä olen ajatellut sitä. Haluan kuulla että se haluaa mut takaisin. Mutta mä en välttämättä halua sitä takaisin. Enkö olekin ärsyttävän itsekeskeinen?
Haluan sen yhden kesän takaisin. Sen kun kaikki oli hyvin. Mulla oli tyttöystävä. Oli töitä. Oli rahaa. Mulla oli hauskaa. Haluan sen takaisin.
Ja minkä takia mun on pakko kääntää veistä haavassa ja mennä vakoilemaan entiseni galleria-sivua kun tiedän että se johtaa vain pahaan oloon ja über-ahdistukseen?
Olenko ainut tässä maailmassa, joka oikeasti vihaa joulua? Rahan tuhlaamista lahjoihin, joita pahimmassa tapauksessa ei käytetä kertaakaan. Joululauluja, jotka alkavat soimaan loka-marraskuussa joka putiikissa. Kaupungin jouluvalaistusta, joka vaikuttaa täydelliseltä energiantuhlaukselta. Ja mitä lähemmäs joulua tullaan, sitä tukkoisemmiksi kaupat käyvät. Kiireisiä ihmisiä kiireisillä viime hetken lahjaostoksillaan. Lapsia, jotka huutavat kurkkunsa käheiksi ja äitejä ja isiä jotka tönivat muita asiakkaita kun ne lastenvaunut ja omat ostokset on muka muita tärkeämpiä.
Ärh. Ja tänäkin jouluna todennäköisesti löydän itseni itkemässä hysteerisesti jonkun valitun huoneen lattialla, niin kutsuttu perheeni toisessa huoneessa täydellisen tietämättöminä tapahtuvasta.
Tapanani ei ole kierrellä ja kaarrella, vaan mennä suoraan asiaan, jos jotain sanottavaa on. Sitä sanottavaa ei vähään aikaan ollut, mutta nyt sitä on, yhden yllätyksen muodossa.
Löysin nimittäin jo pitkään kadonneeksi ja menetetyksi löydetyn libidoni vähän aikaa sitten. Ei, en aio kertoa sen tarkemmin asiasta, muuten kuin että tulevaisuuteni seurustelurintamalla alkaa vähitellen näyttää paljon valoisammalta kuin miltä se näytti vielä muutamia viikkoja sitten.
Parisuhderintamaa valoittaen mainittakoon, että joko tässä maassa on enemmän alistuvia herrasmiehiä kuin normijamppoja (ei sillä että mä valittaisin vaikka asia olisikin näin) tai sitten miehiin on iskenyt joku outo parittautumisvimma näin joulun alla. 6 viestiä 6 päivässä. Tää on jo aika hyvin.
Lääkärini klinikalla ajatteli että olisi hyvä kirjata ajatuksiani muistiin jonnekin kun alkaa ahdistaa.
Joten tässä nyt sitten yritetään.
Tänään oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, jolloin teki mieli karata. Ihan niinkuin teini-ikäiset karkaavat kotoaan. Mennä vain yhtäkkiä "poof!" ja kaikki ihmettelisivät minne katosin. Tekisi mieli hypätä junaan ja mennä vain jonnekin ilman määränpäätä. Tosin keskellä yötä ja keskellä talvea se ei ole erityisen terveellistä.
Olenko minä liian vanha karkaamaan kotoa? Tappelemaan vanhempien kanssa jostain naurettavasta asiasta? Tapella kotiintuloajoista? Viillellä villasukalla?
No, pointti tuli varmaan selväksi. Haluan lapsuuteni takaisin. Haluan teini-ikäni takaisin. Haluan karata kotoa, haluan aiheuttaa harmia vanhemmilleni, haluan niiden olevan huolissaan. Haluan että tapaan tuntemattomia ihmisiä, jotka tarjoaa apua. Haluan kuvani iltalehteen Kadonneena. Haluan maata sängylläni ja puhua puhelimessa pojista ja rästiin jääneistä läksyistä ja opettajista. Lorvailla koulun käytävillä välitunneilla ja vältellä pakkoruokkista tyttöjen vessassa tai koulun takana olevassa metsässä. Haluan teini-ikäni takaisin, helvetti soikoon!
Punainen symbolisoi intohimoa, voimaa, rohkeutta, energiaa, tulta, seksiä, rakkautta, romantiikkaa, innostusta, vauhtia, kuumuutta, koppavuutta, kunnianhimoa, johtajuutta, sisua, maskuliinisuutta, auktoriteettia, vaaraa, verta, sotaa, vihaa, vallankumousta, radikalismia, kommunismia, aggressioita, kunnioitusta, martyyrejä.
